”Lippujono kiemurteli aulassa kuin kastemato. Usealla mutkalla ja itsensä yli risteytyen se jatkui sisääntuloportaikkoon, ojentui ulko-ovesta kivirappusille ja kurkotti polkupyörärykelmien ohi aina vierustontin edustalle. Popcornin tuoksu leijaili jonon mukana lämpimään syysiltaan.
Vaikka elokuva alkaisi vasta parinkymmenen minuutin päästä, olin tullut auttamatta liian myöhään. Oli syyskuu 1993 ja Huvimyllyn projektorissa odotti filmi, josta kaikki olivat puhuneet koko viikon kiikuissa, kiipeilytelineessä, pukkitappelupukeilla ja pulpeteissa.
Jurassic Park.”
Näin alkaa Jaakko Markus Seppälän Bio Huvimylly -tarina, jonka voit lukea loppuun alta.
Viime viikonloppuna syntyi monta uutta Bio Huvimylly -muistoa, kun kokoonnuimme Langin tunnelmalliselle sisäpihalle yhdistyksen ensimmäisiin ulkoilmanäytöksiin. Sitähän tämä hanke parhaimmillaan on: mieleen jäävien elämysten luomista ja vanhojen muistojen arvostavaa tallentamista.
Satu Kallio ja Pauliina Vanhatalo kokoontuvat halukkaiden kanssa Bio Huvimylly -muistojen äärelle ensi maanantaina 11.9. Raahen kaupunginkirjastolla. Tapaamme ryhmätilassa 219 klo 17.00-18.30. Tervetuloa silloin muistelemaan yhdessä! Voit kirjoittaa tarinasi ylös tai kertoa sen kirjurille.
Raahe-opiston tämän syksyn Bio Huvimyllyn muistelemiskurssi ei valitettavasti toteudu, kun ilmoittautumisia ei tullut riittävästi. Jos et satu pääsemään mukaan ensi maanantain tapaamiseen, voit lähettää oman tarinasi verkkosivujemme kautta.
Ja nyt päästetään Jaakko Markus Seppälä taas ääneen:
Kun dinosaurukset hallitsivat maailmaa
Lippujono kiemurteli aulassa kuin kastemato. Usealla mutkalla ja itsensä yli risteytyen se jatkui sisääntuloportaikkoon, ojentui ulko-ovesta kivirappusille ja kurkotti polkupyörärykelmien ohi aina vierustontin edustalle. Popcornin tuoksu leijaili jonon mukana lämpimään syysiltaan.
Vaikka elokuva alkaisi vasta parinkymmenen minuutin päästä, olin tullut auttamatta liian myöhään. Oli syyskuu, 1993 ja Huvimyllyn projektorissa odotti filmi, josta kaikki olivat puhuneet koko viikon kiikuissa, kiipeilytelineessä, pukkitappelupukeilla ja pulpeteissa.
Jurassic Park.
Änkesin Helkamani puoliväkisin sisäänkäynnin vieressä rehottavaan pyöräviidakkoon ja astuin jonon päähän. Ensi-illasta oli jo aikaa, mutta se ei kävijämäärissä näkynyt. Paikka kihisi väkeä. Itse olin pitkään kerännyt rohkeutta tullakseni katsomaan tätä. Mutta nyt, kun olin täällä, mikään ei saisi minua kääntymään pois. Niin ainakin vakuuttelin itselleni.
Mietit varmaan, mitä rohkeuden keräämistä leffaan meneminen muka vaati. Sen kuin saapuu paikalle ja istuu alas. Syö irtokarkkeja ja nauttii viihteestä.
Mutta ei se ollut kaikille yhtä helppoa. Kun kesällä meidän luokan Petri ja Laineen Kimmo olivat kysyneet minua Huvimyllyyn katsomaan Hot Shots kakkosta, olin ihan todella ollut lähtemässä mukaan, ihan varmasti olin. Mutta leffapäivän aamuna Petri soittikin ja sanoi, että hänen piti lähteä mökille. Ja kun Kimmollekin tuli jotain muuta menoa, huomasin, etten ollut pettynyt.
Tunsin outoa helpotusta. Saisin jäädä pelaamaan tietokoneella Sierran seikkailupelejä.
Kaksi ja puoli askelta minuutissa, niin hitaasti ihmisruuhka Jurassic Parkiin eteni. Mittasin tahdin käyttämällä rannekelloni sekundaattoria. Miksei jono liikkunut nopeampaa! Tällä menolla elokuva ehtisi ehkä alkaa ennen kuin pääsisin luukulle. Entä jos se alkaisi? Entä jos ne eivät päästäisi minua enää sisään? Silloin saisin palata kotiin ihan hyväksyttävästä syystä…
Paremmasta syystä kuin viime kesänä. Silloin koko kaveriporukka päätti yhtäkkiä, kesken hyvän vesisodan, lähteä katsomaan Batman Returnsia. Jopa Kallankadun Juhani, porukan ainainen sylkykuppi, riehaantui (”Nyt mennään viukuttaan isältä rahhaa ja sitte Myllyyn!”). Olin laskenut sen varaan, ettei hän uskaltaisi lähteä. Mutisin jonkin puolivillaisen mielipiteen siitä, että Batman Returns on ihan paska ja luikin huoneeseeni. Sain kuulla siitä vielä joulunakin.
Viisi minuuttia Jurassic Parkin alkuun ja olin ehtinyt vasta sisäportaikkoon. Miten nuo…muumiot tiskillä saattoivat naureskella tuollain? Ja valikoivat vieläkin karkkia, vaikka elokuva alkaisi ihan kohta! Pyörittelin seteliäni rullalle ja suoristin sen taas. Väinö Linna tuijotti ankarana, hionneeseen nyrkkiin monta kertaa rytistettynä ja vieraana. Ei se kuulunut muiden seteleiden joukkoon. Paavo Nurmen kymppi, viisikymppinen jossa oli joku kaljuuntuva ukko, ja Sibeliuksen satanen, ne olivat aina olleet olemassa.
Pari vuotta aiemmin olimme tulleet koko perheellä, vanhempieni ja veljeni kanssa iltanäytökseen. En muista, mitä olimme tulleet katsomaan, mutta jokin puoliaikuinen komedia se kai oli. Sen sijaan muistan, että minua jännitti kovaa. Tyhjässä salissa vallitsi samanlainen tunnelma kuin tietokonepelissä, jossa lipsahdin kerran seinän läpi toiselle puolelle. Siellä oli autiota, rakentamatonta ja jotenkin vääränlaista. Puoliaikuinen komedia ei alkanut ajallaan. Eikä viiden minuutin päästä, eikä kymmenen. Kaiuttimista kuului äänen räpsähdyksiä, projektori näytti vähän aikaa valkoista ja sammui taas. Kesti vielä hetken ennen kuin henkilökunta tuli ilmoittamaan, etteivät he valitettavasti saaneet laitteita toimimaan, niihin oli ilmaantunut jotakin vikaa ja että rahat palautettaisiin katsojille aulassa.
Ojensin kaksikymppisen myyjälle vakavana kuin uutenavuotena Pattijoen Vaparissa, jolloin olin onnistunut ostamaan tukkupakkauksen kiinanpommeja luvattoman nuorena. Viimein: lippu Jurassic Parkiin. Elokuvaan, jonka alkutunnari oli päättynyt jo jonkin aikaa sitten, ja jonka ensimmäiset vuorosanat honottivat nyt teatterin kaiuttimista. En jäänyt valikoimaan karkkeja tai popcorneja, vaan ryntäsin saliin. Se oli laitojaan myöten täynnä. Ei sinne mahtunut, ei edes aitioihin, jonka kankunpuudutuspenkeille ei kukaan täysipäinen vapaaehtoisesti istunut. Entä, jos lähtisin nyt vain kotiin? Voisin tulla uudestaan vaikka ensi viikolla…
Olin kummallinen lapsi. Tai traumatisoitunut.
Syytän Bambi-elokuvan uusintanäytöstä, joka sekin tapahtui Huvimyllyssä, joskus 1980-luvun loppupuolella. Tarkkaa vuotta en muista, muistan vain tukahduttavan oranssina raivoavan liekkimeren. Se peitti koko valkokankaan, palon rätinä ja humina täytti korvani. Pelkäsin, että tuli leviää koko teatteriin. Säkkipimeään ja vieraaseen saliin. Olin kuulemma itkenyt vielä kotonakin.
En ollut katsonut yhtäkään elokuvaa teatterissa sen jälkeen.
Sillä välin, kun Jeff Goldblum ja Richard Attenborough keskustelivat hirmuliskojen geeniperimästä, minä katselin autioituneessa aulassa teatterin uloskäyntiä. Vilkaisin viimeisen kerran salin ovesta valkokangasta. ”Ei perkele”, sanoin. Sipisemällä, etten joutuisi vaikeuksiin.
Juoksin portaat ylös kakkoskerrokseen. Täyttä oli sielläkin. Paitsi eturivissä. Istuin ainoalle vapaalle paikalle. Upposin istuintyynyyn ja kaidekin oli niin korkea, ettei sen takaa nähnyt mitään.
Nousin seisaalleni. Näin jeepissä kiitävän Laura Dernin kasvojen yläpuoliskon. Nojasin kaiteeseen ja kohottauduin varpailleni. Valkokangas avautui eteeni. Ja kankaalla vehreä, avara puisto, jossa jättimäiset liskot kurottelivat puista lehtiä kuikelokauloineen. Panssareineen, suomuineen, eloisine silmineen. Lähikuvassa diplodocuksen suunnaton jalka jymähti maahan. Suuni loksahti auki. Miten aidon, miten oikean näköisiä ne olivatkaan!
Siinä sitten keikuin varpaillani ja tuijotin, kuinka Laura Dern tunki käsivartensa sauruksenläjään, ilkeä nörtti pyöritteli turhaan tienviittaa kaatosateessa ja lihansyöjäliskolauma väijyi lapsia osuvasti teemapuiston keittiössä. Elokuva imaisi minut syövereihinsä kuin tyrannosaurus rex pienen velociraptorin. Välillä piti toki istahtaa ja mennä hetki kuuloaistin varassa, kun äärimmilleen ojennettuja jalkateriä alkoi pakottaa. Vaan sitten mentiin taas, kaahaavien jeeppien, kipittävien liskojen ja uudelleenkäynnistyvien Unix-järjestelmien tahdissa. ”Kun dinosaurukset hallitsivat maailmaa”-juliste leijailee alas. Kohottava musiikki. Viime hetken pako vapauteen. Lopputekstit.
Kotona äiti kysyi, millainen filmi oli ollut. Ilmeikkäästi ja kaikella kymmenvuotiaan luovuudellani kajautin: ”Ihan hyvä”.
Jos olisin osannut kuvailla tarkemmin, mitä sisimmässäni tunsin, olisin sanonut jotakin sen kaltaista, että olin lumoutunut. Haltioissani. Filmi oli huuhtonut pois ikävät kokemukseni epäonnisista elokuvareissuista kuin puhdistava sade dilophosauruksen myrkkyruiskauksen. Tärisin innosta.
Ja syyslomalla, kun olin saanut säästettyä tarpeeksi kolikoita salakätkönä toimineeseen pienoismallilentokonelaatikkooni, pyysin kaverit mukaan katsomaan koko joukolla Schwarzeneggerin tähdittämää Last Action Heroa… Mutta se onkin jo toinen tarina se.