Viime viikon perjantaina sai lukea uutisia, että Netflix, tuo striimausjättiläinen oli voittanut tarjouskilpailun Warner Brothersin ostamisesta. Olin yllättynyt, sillä olin veikannut todennäköisemmäksi voittajaksi Paramountia, joka kasvattaisi omaa kokoaan valtavasti ja samalla sen uudet Trump-konservatiiviset omistajat saisivat hallintaansa televisiokanavia, kuten CNN. Asia on kuitenkin vielä vahvasti kesken, eikä lopullista ostajaa vielä tiedetä. Se on kuitenkin varmaa ja osittain surullista, että vanhin ja samalla mahdollisesti Universalin kanssa merkittävin vanha Hollywood studio myydään toiselle studiolle. Netflixin tapauksessa tämä olisi erityisen huolestuttavaa, sillä Netflixin koko toimintamalli perustuu elokuvateatterikokemuksen romuttamiseen. Ei kannata katsoa elokuvia teattereissa, sehän on kohta Netflixissä. Netflixistä näkee kaiken kiinteään kuukausihintaan. Netflixin toimitusjohtaja Ted Sarandos ei kunnioita elokuvia tai katsojia. Tätä kuvaa hyvin, että hänen mielestään on täysin merkityksetöntä, näkeekö Arabian Lawrencen omalta puhelimeltaan vai 70 mm filmikelalta. Kuka tahansa elokuvia koskaan nähnyt ymmärtää, että kyseessä on jo fyysisesti paikkaansa pitämätön väite. Netflixin ohjelmia tehdään jo nyt tarkoituksella yksinkertaisemmaksi, jotta ihmiset pystyvät seuraamaan samalla puhelinta ja ohjelmaa. Kerrassaan ikävän kuuloista näin medialukutaidon heikentyessä. Lisäksi Netflix ei juuri julkaise elokuvia fyysisinä kopioina, joten jos joskus Netflixin Ted päättää, ettei jotain ohjelmaa kannata säilyttää sitä ei voi katsoa enää missään, välttämättä koskaan.
Kesällä katsoin Sofialla uuden Warner Brothersin Hollywood-hitin Sinnersin, joka kertoo tarinan kahdesta mustasta veljeksestä (Michael B. Jordan tuplaroolissa), jotka palaavat kotiinsa maaseudulle tarkoituksenaan avata tanssipaikka mustille. Tarina sijoittuu 1930-luvun alkuun, jolloin olosuhteet etelävaltioissa eivät olleet muuttuneet vielä kovinkaan merkittävästi edellisen vuosisadan orjuudesta. Lisäksi D.W Griffithin Kansakunnan synty (1915) oli herättänyt Ku Klux Klanin henkiin ja lynkkaukset olivat yleisiä. Rotuerottelu oli laillista ja arkipäivää. Tämän kurjuuden keskellä kuitenkin kukoisti merkittävä kulttuurillinen ilmiö, nimittäin Blues-musiikki. Bluesiin taas pohjautuu suurelta osin koko länsimainen populaarimusiikki. Musiikin ja tanssin lisäksi Sinners on myös kauhuelokuva, jossa pohjoisesta saapuneiden veljesten serkku Sammy (Miles Caton) onnistuu mahtavalla musiikillaan herättämään vampyyrien huomion. Nämä vampyyrit haluavat ja varastaa Sammyn musiikin verisen vampyyrimaiseen tapaan.
Sinners tuntuu hyvin selkeältä kannanotolta niin musiikki- kuin elokuvateollisuuden tilasta, jossa luovat omaperäiset ideat ja tekijät joutuvat hyväksikäytön kohteeksi ja heidän työnsä myydään laimennettuna massoille. Tämä sopii myös erityisen hyvin tuoreeseen Warnerin ostosaagaan, jossa uusi tulokas Netflix markkinoiden heikentyessä ottaa haltuunsa vanhat studiot, kunnes monopoliasema on valmis. Jo aikaisemmin Disney osti Foxin ja Amazon MGM:n. Ohjaaja Ryan Cooglerilta on ollut selkeän tietoinen valinta tehdä elokuvan pahiksista irlantilaisia. Ryhmä, jota myös toiseen maailmansotaan asti pidettiin toisen luokan kansalaisina ja joilla on satoja vuosia pitkä historia englantilaisten syrjinnän kohteena olemisesta. Samalla myös Irlannissa on oma vahva kansanmusiikin- ja kulttuuriperinne, joka ei kuitenkaan noussut yhtä merkittäväksi kuin blues. Nyt päävampyyri Remmick seuraajineen on tuomittu elämään loisten tapaan, koska sieluttomina vampyyreinä eivät voi luoda mitään uutta. Remmick ja muut vampyyrit kuitenkin haluavat kaiken.
Kovasta painostuksesta huolimatta Ryan Coogler on päässyt toteuttamaan omaa visiotaan, joka näkyy hienosti lopputuloksessa. Sinners on kaikkea mitä viihde-elokuvan pitäisikin olla. Hyvin tehty ja viihdyttävä, mutta samalla älykäs kunnioittaen myös katsojan älykkyyttä. Viihde- elokuvat voivat täten olla myös taidetta siinä missä haastava ja mahdollisesti luotaantyöntävä taide-elokuva. Täten suosittelenkin kaikkia katsomaan Sinnersin, vuoden parhaan Hollywood-elokuvan. (Valitettavasti en ole ehtinyt katsomaan vielä PTA:n One Battle After Anotheria, niin ikään Warnerin elokuvaa.)
Suomessa Sinners ei menestynyt, ollen tällä hetkellä vasta vuoden 32. katsotuin elokuva. Kääntöpuolena voidaan nähdä, että kymmenen katsotuimman elokuvan joukossa on kuusi kotimaista elokuvaa. Eli meilläkin on omaa kulttuuria, sitä omaa bluesia. Tähän päättyy elokuva-arvostelu, mutta essee jatkuu vielä, sillä haluan keskustella hieman elokuvan ja täten kulttuurin tilasta. Katson aika paljon elokuvia, mutta vain harvakseltaan uusia valtavirran elokuvia. Syitä voi tietenkin olla monia, mutta päällimmäisenä syynä on, etteivät uudet elokuvat vain puhuttele. Kaikki vaikuttaa laimealta uudelleenlämmittelyltä tai takuuvarmalta studiotuotteelta. Suomessa ensi-illan vuonna 2025 saaneita Hollywood-elokuvia, kun katsotaan niin kymmenen katsotuimman kärjessä, on nuorille suunnattu Minecraft-elokuva, Mission Impossible 8, Downtown Abbey – sarjan filmatisointi ja Disneyn Lilo&Stichin live-action animaatio. Kaikki luetellut elokuvat perustuvat johonkin tunnistettavaan tavaramerkkiin tai ovat jatko-osia pitkään jatkuneissa sarjoissa. Vaikka elokuvat olisivat hyviä niin ne eivät ole omaperäisiä. Tämä alkuperäisten elokuvien puute syö elokuvien kulttuurillista merkittävyyttä. Jos elokuva ei taiteenlajina kehity, se taantuu. Onneksi kotimaisia elokuvia top 10:ssä on kuusi ja Sisu 2 voi hyvinkin kiilata vielä korkeammalle, ollen numero 11.
Taiteenlajin puolustuksena, kyllä myös omaperäistä elokuvaa tehdään. Usein se vain jää marginaaliin, erityisesti Hollywoodissa, jossa markkinatalouden tavoitteet ovat taidetta merkittävämmät. Useammat omaperäiset elokuvat julkaistaan nykyään suoratoistopalveluissa ilman teatterilevitystä. Voisi kuvitella, että tarjonnan kasvaessa elokuvien kulttuurillinen merkitys kasvaisi. Näin ei vaikuta kuitenkaan olevan. Suoratoistopalveluissa hyvät ja merkittävätkin elokuvat eivät pääse muodostumaan kulttuurillisesti merkittäviksi teoksiksi vaan taantuvat sisällöksi, jota katsotaan samalla puhelinta räpläten. Merkittävyyden lisäksi katselukokemus on erilainen teatterissa kuin kotisohvalla. Teatterissa elokuva koetaan kollektiivisesti, kun taas kotisohvalla ollaan usein perheen kanssa. Warneria havittelevat Netflixin vampyyrit eivät edes koe kilpailevansa niinkään teattereita vastaan, se peli on jo voitettu. Nykyinen kilpailu kohdistuu some-alustoja, YouTubea ja videopelejä vastaan.
Elokuva on historiansa alusta alkaen tehty suurelle yleisölle ja erityisesti nykyään, kun valtavirran elokuvien tekeminen on erittäin kallista, tai ainakin siitä on tehty erittäin kallista. Esimerkiksi suuren studioelokuvan budjetti voi olla 200 miljoonaa dollaria, jonka päälle lisätään toinen 200 miljoonaa maailmanlaajuiseen mainoskampanjointiin ja muuhun oheistoimintaan. Täten elokuvan tulee tehdä kaksi kertaa budjettinsa verran päästäkseen edes nollatulokseen. Tietysti tällä 200 miljoonalla voisi myös tehdä kaksikymmentä pienempää elokuvaa, mutta studiot eivät näe tätä tehokkaana pääoman sijoittamisena. Historiassa kuitenkin on ollut tapauksia, jolloin paikalleen jämähtäneet studiot pakotettiin muuttamaan toimintatapojaan. Joseph L. Mankewiczin Kleopatra (1963) floppasi pahasti, vaikka oli samalla yksi kaikkien aikojen katsotuimmista elokuvista. Elokuva oli yksinkertaisesti niin kallis, ettei edes se riittänyt kattamaan turvonnutta budjettia. Kleopatra edusti aikansa Hollywood-eeposta, jotka toimivat alan vastareaktiona television suosiolle. 1960-luvulla viimeistään suurimpaan osaan elokuvista tulivat värit televisioiden ollessa mustavalkoisia. Lisäksi elokuvista tuli pidempiä ja ne kuvattiin leveämmälle filmille, jotta katsojia saataisiin houkuteltua teattereihin. Kleopatran kaltaisten floppien yhdistäminen lakitapaukseen, joka kielsi studioita omistamasta teatteriketjuja, sai aikaan 1960-luvun puolessa välissä aikaan liikkeen, joka tunnetaan amerikkalaisena uutena aaltona. Mahdollisesti mielenkiintoisimpana ajanjaksona amerikkalaisen elokuvan osalta. Toisin sanoen toivoa on ja ainahan on vanhat klassikot, joihin voi palata uudelleen. Elokuvan yli 130-vuotisen historian aikana on tehty niin paljon hyviä teoksia, ettei yksi ihmiselämä riitä kuin pinnan raaputtamiseen.