Elokuun viimeisellä viikolla pidettiin jälleen Pimeät kuvat tällä kertaa koko viikon mittaisena festivaalina. Festarien teemaksi valittiin musiikki, joka on hyvin oleellinen osa elokuvaa. Näytöksiä oli maanantaista perjantaihin ja viikonloppuna nautittiin Sofialla live-musiikkia ja sunnuntai paketoitiin Kinosalonkipäivällä, jolloin Sofian tilat ja elokuvajulistegalleria olivat kaikille avoinna. Näin järjestäjän näkökulmasta viikko meni mallikkaasti ja festivaali palaa ensi vuonna entistäkin hienompana. Tässä kirjoituksessa on hieman yhteenvetoa ja ajatuksia juhlista ja mitä mieleen sattuukaan juolahtamaan.
Festivaali alkoi maanantaina 25.8 Sofialta (hyvä paikka aloittaa), jossa katseltiin salongissa Giuseppe Tornatoren dokumenttielokuva Ennio kaikkien aikojen suurimmasta elokuvasäveltäjästä, Ennio Morriconesta (1928-2020). Illalla piakallaolijoilla on mahdollisuus säveltää improna mykkäelokuvia. Sateen vuoksi näytökset olivat tällä kertaa sisällä. Mutta Tornatore-Morricone-combo toimi ja ääniäkin saatiin aikaan, jopa kuvan kanssa synkassa! Tällaiset työpajat luovat ihan uudenlaisen suhteen elokuvaan ja sen tekemiseen ja siitä nauttimiseen. Työpajan tiimoilta onkin jo aloiteltu yhteistyökuvioita Oulu26-vuotta silmällä pitäen, mutta siitä lisää aikanaan.
Tiistaina suunnattiin sitten kaupungille Rantajatseiltakin tutulle Ruiskuhuoneen takaterassille, jossa näytettiin seuraavat kolme elokuvaa peräkkäisinä iltoina. Ensimmäinen elokuva oli Satoshi Konin ohjaama Perfect Blue, jota saapui katsomaan noin 25 innokasta katsojaa. Auringonpaisteen vuoksi elokuvan aloitusta jouduttiin lykkäämään noin puoli tuntia, mutta onneksi auringonlasku oli kaunis ja kahvilasta sai virvokkeita lämmikkeeksi. Kiitokset Ruiskuhuoneelle! Perfect Blue oli ensimmäinen pimeiden esitys yhdistyksen DCP-projektorilla. Tekniikka toimi muuten hyvin alun ääniongelmaa lukuunottamatta. Tämä saatiin nopeasti onneksi korjattua ja loppu sujui erittäin hyvin.
Perfect Bluesta vielä sen verran, että kyseessähän on japanilainen animaatioelokuva vuodelta 1997, joka on vasta nähty Suomessa ensimmäistä kertaa valkokankailla. Genren fanien keskuudessa Perfect Blue on vakiintunut klassikko, joka on vaikuttanut elokuviin myös animaation ulkopuolella (esim. Darren Aronofsky). Katsojien kanssa keskusteltaessa elokuvan jälkeen mainittiinkin useamman kerran, että kuinka ”elokuvallinen” ja samalla ekspressionistinen animaatio oli kyseessä. Lisäksi elokuva oli festivaalien ”pimeä kuva” sillä onhan kyseessä psykologinen trilleri, joka hyödyntää kauhuelokuvan elementtejä vahvasti. Tästä oli hyvä jatkaa.
Keskiviikkona oli vuorossa sitten romantiikkaa 1800-luvulla Jane Campionin Pianon muodossa. Viikon edetessä katsojamäärät kasvoivat pikkuhiljaa ja keskiviikkona hyytävää ilmaa uhmasi jo noin 40 katsojaa ankarasti odottaen kumman miehen Holly Hunter valitsee. Jos minulta kysytään, vastaus on jo alusta asti selvää, mikäli on nähnyt Abel Ferreran Pahan poliisin, jonka pääosassa Harvey Keitel on. Pianossa muuten on tosi hyvät musiikit, jotka on säveltänyt Michael Nyman.
Viimeisen illan Ruiskuhuoneella kruunasi Milos Formanin eepos Amadeus. Elokuvasta näytettiin entistäkin tuhdimpi ohjaajan versio. Olin mennyt leuhkimaan lukeneeni kirjan Formanista, joten pääsin spiikkaamaan elokuvan sisään ilman sen isompia valmisteluita. Anteeksi tästä kaikille paikalla olleille. Elokuva kuitenkin oli esittelijää parempi ja loppuun asti jääneet olivat kyllä innoissaan elokuvasta. Mutta kukapa ei olisi loistavan elokuvan, ympäristön ja virvokkeen kanssa. Amadeus oli kyllä loistovalinta festivaalille. Hyvä elokuva tunnettu, jota moni ei ole nähnyt ainakaan pitkään aikaan. Se, että arki-iltana saadaan 50 katsojaa kolmituntiselle ulkoilmaelokuvalle Raahessa kertoo, että kyllä kysyntää tällaisille tapahtumille ja kulttuurille on olemassa. Yön kähmässä oli hyvä pakata projektori ja muut kamppeet autoon. Perjantaina suuntana olisi meri!
Viime vuonna Iso-Kraaselissa näytettiin Tappajahai, joka pyöri tämän vuoden festivaalin kanssa samaan aikaan 50-vuotisjuhlakiertueella. Voitaneen siis sanoa, että Raahessa oltiin siis edelläkävijöitä. Omakehut sikseen, saaristonäytös oli sen verran spesiaali tapahtuma, että paikka oli päätetty uusia ennen kuin ohjelmistosta oli edes mitään hajua. Tämän vuoden Iso-Kraaselin näytöksenä oli Tiina Lymin Myrskyluodon Maija (2024) ja paikalle väkeä eksyi erilaisilla kuljetuksilla arviolta 90. Elokuva kosketti yleisöä ja lopputekstien jälkeen kajahtaneet aplodit lämmittivät mieltä. Kaikein kaikkiaan tunnelma oli loistava ja kun yön pimeydessä karautettiin mantereelle olin sitä mieltä, että näytöspaikkana saari on ainutlaatuinen ja uusimisen arvoinen.
Summa summarum viikko oli menestys ja sää suosi, sillä yhtään ainutta näytöstä ei tarvinnut perua. Ohjelmisto oli myös tasapainoinen, kun otetaan huomioon festivaaleilla esitettävien elokuvien määrä. Tekniikka pelasi ja oli kehittynyt edellisestä vuodesta. Lisäksi yleisöltä tuli kehuja tapahtumasta ja elokuvista, joten näillä eväillä on hyvä mennä eteenpäin kehittäen tapahtumaa seuraavalle vuodelle. Kiitos kaikille leffanystäville ja oivalle Väinö Tuonelan Österbotnicana Orkesterille lauantain Sofia-keikasta!
Harri H