Joulukuussa vietetään lyhytelokuvapäivää 13–21.12 ja Sofia osallistuu aktiivisesti tapahtumaan esittämällä ennalta kuratoituja noin tunnin kestäviä kokonaisuuksia. Tästä syystä pieni katsaus lyhytelokuvien ihmeelliseen maailmaan näin blogitekstin muodossa. Lyhytelokuva on kokonaan oma elokuvan muotonsa ja oikeastaan koko elokuvan lähtökohta taiteenlajina. Ensimmäiset elokuvat olivat lyhytelokuvia, mutta elokuvien pituuden kasvaessa lyhytelokuvien merkitys pieneni. Kuitenkin lyhyessä muodossa tehdään paljon mielenkiintoista taidetta, jossa ei ole samanlaisia tarinankerronnallisia rajoitteita kuin mitä pitkissä elokuvissa. Esimerkiksi lyhytelokuva voi esittää yhden ainoan kohtauksen, joka on mahdollisesti osa suurempaa tarinaa tai kertoa vaikka koko elämän mittaisen tarinan mielenkiintoisella ja abstraktilla tavalla. Lisäksi lyhytelokuvan voimavarana on intohimoinen tekeminen taiteenmuotoa kohtaan. Lyhytelokuvat ovat usein aloittelevien tai elokuvaa harrastavien tekijöiden tuotoksia, jolloin tekijöillä on paljon vapauksia ja intoa näyttää mitä osaavat. Valitettavasti epäkaupallisuuden vuoksi budjetit ovat usein pieniä, joka voi rajoittaa mahdollisia teknisiä ratkaisuja. Tästä huolimatta hyvät lyhytelokuvat sopivat hyvin elokuvista nauttivan repertuaariin esimerkiksi kiireen keskellä, jolloin yhdellä kymmenen minuutin teoksella voi saada päivän ”leffafiksin” hoidettua. Tässä omia suosituksiani ja mitä nämä elokuvat tarjoavat.
Ensimmäisenä voidaan aloittaa nimenomaan alusta ja vaikkapa George Mélièsin vuoden 1902 Matka kuuhun. Seikkailuelokuva, jossa seurue ammutaan kuuhun, josta löytyy monenlaista elämääkin. Hienot lavasteet ja loistelias taidesuunnittelu ovat saaneet teoksen kestämään aikaa jo yli 120 ajan. Kuitenkin ennen Meliesiä olivat koko mahdollisesti koko elokuvan keksineet Lumièren veljekset Auguste ja Louis Lumière. Veljesten työt kuvaavat elämää 1800-luvun lopulla ja ovat lyhyitä, ja niitä pitää nykykontekstissa dokumentaarisina töinä. Lyhytdokumentteja onkin tehty jo paljon 1900-luvun alusta alkaen, kun elokuvan kansansivistyksellisen ja propagandistinen teho ymmärrettiin. Suomessakin on säilynyt joitakin jo 1910-luvun alussa tehtyjä dokumentteja. Näistä on katsottavissa elonetissä esimerkiksi viisiminuuttinen Uimanäytös Helsingissä (1913). Elonet onkin aikamoinen kultakaivos dokumenttien osalta. Sieltä vain tutkimaan. Dokumenttilyhytelokuvista pitää mainita ensimmäisenä Alan Resnairin Yö ja Usva (1956). Kyseessä on 32 minuuttinen dokumentti natsien tuhoamisleireiltä. Äärimmäisen tehokas elokuva lyhyestä kestosta huolimatta. Mikäli Claude Lanzmannin Shoah 566 minuutin kestollaan puistattaa on parempi katsoa Yö ja Usva.
Toinen genre mihin lyhytelokuvan formaatti sopii erityisen hyvin, on animaatio. Animaatio on ekspressionistista eivätkä elokuvan kameratekniset rajoitteet päde, joten animaation ilmaisuvoima on rajatonta. Peruspiirrettyjen lisäksi monet rakastetut animaatiot ovat oikeastaan lyhytelokuvia. Esimerkiksi Stop-motion tekniikalla tehdyt Wallace ja Gromit – seikkailut, kuten Väärät Housut voitti vuonna 1993 parhaan lyhytanimaation Oscarin. Suomessakin on lyhytelokuvien osalta hyvää osaamista. Esimerkiksi Heta Jäälinojan Nun or Never! (2023) kertoo kymmenessä minuutissa herkän ja hauskan tarinan nunnan rakastumisesta. Mies vain sattumalta löytyy perunamaasta ja se siitä. Monilta löytyy lisäksi Netflix-tili, jolloin Love, Death & Robots – sarjan lyhytelokuvat ovat perehtymisen arvoinen kohde. Kokoelma erilaisia scifi-tarinoita tarjoaa näyttävää animaatiota moneen eri makuun.
Eräs mielenkiintoisimmista ja samalla kuuluisimmista lyhytelokuvista on Kiitorata eli La jetee (1962). Tässä liikkumattomassa elokuvassa still-kuvilla kerrotaan tarinaa post-apokalyptisestä Ranskasta, jossa maan alla olevat selviytyjät lähettävät yhden henkilön menneisyyteen estämään ydintuhon. Terry Gilliamia La Jetee innoitti ohjaamaan elokuvan 12 Apinaa (1995). Still-kuvien käyttö elokuvissa tekee Kiitoradasta kokeellisen elokuvan ikonin, joka kertoo monimutkaisen 28 minuutin aikana. Kokeellisen suurrealistisen elokuvan klassikko, Luis Bunuelin Un Chien Andalou (1929) on edelleen mahtava taideteos. 1980-luvulla videolaitteiden kehittyessä myös videotaide kehittyi entisestään materiaalin ja laitteiden hintojen laskiessa. Yksi mainioin tekijä tältä ajalta on amerikkalainen kauhua ja huumoria yhdistelevä Cecalia Condit, jonka mestarillinen Possibly in Michigan (1983) jää pyörimään mielenperukoille pitkäksi aikaa. Cecalia onkin itse jakanut omia töitään Youtubeen, joten kannattaa sieltä katsoa ilman suurempia tunnontuskia.
Ensimmäinen muistoni tietoisesta lyhytelokuvan katsomisesta on vuodelta 2001, jolloin CANAL+ taivaskanavilla elokuvien välissä pyöri ajoittain lyhytelokuvia. Elokuva oli Sixty Cups of Coffee (2000) (löytyy youtubesta, kuten moni muukin), joka ei kyllä mikään kovin hyvä ole näin lähes neljännesvuosisata myöhemmin, mutta mieleenpainuva kuitenkin. Juonessa mies saapuu kahvilaan ja on päättänyt selvittää totuuden suurella teellä. Kuoleeko ihminen juotuaan 60 kuppia mustaa kahvia. Tyyli ei ole mitään ihmeellistä, tosin 1990–2000 luvun vaihteen estetiikka nostattaa muistoja tahtomattaan aikalaisista tv-sarjoista.
Lyhytelokuvissa on kokonaan oma maailmansa, joten kannustan tutustumaan esimerkiksi omien suosikkiohjaajien tekemiin lyhytelokuviin. Monet ohjaajat ovat esimerkiksi oppilastöinään ohjanneet lyhytelokuvia tai tehneet niitä vain rakkaudesta lajiin. Esimerkiksi David Lynchillä on paljon lyhytelokuvia, jotka ovat nyt päässeet esille. Omia suosikkejani kaikista lyhytelokuvista ovat tsekkiläisen Juraj Herzin 31-minuuttinen The Junk Shop (1965) ja Vlastimil Venclikin The Uninvited Guest (1991), tosin kuvattu 1969).