Kirjoittanut Harri Halonen
Kokkolan kinojuhlat järjestettiin jälleen 11-14.9 ja festarien teemamaana oli Iso-Britannia. Allekirjoittanut osallistui kekkereihin perjantai-päivästä sunnuntai-iltaan. Se toimikoon koko ekskursion työnimenä ja miksei samalla mainoksena Kokkolan kinojuhlille. Matka alkakoon.
Perjantaina pakkasin auton ja lähdin kohti Kokkolaa. Matka alkoi hyvin ja rokki raikasi radiossa, kunnes kalkkiviivoilla Lohtajan jälkeen nopeuskameran pirulainen ikuisti pahaa-aavistamattoman kirjoittajan naaman poliisilaitoksen kuvagalleriaan. Voin vakuuttaa, että kyseessä oli ainutlaatuinen inhimillinen hairahdus, eikä levoton kaahailu kuulu paheisiini. Erehtyminen on kuitenkin inhimillistä ja tämän jälkeen varmistaakseni synninpäästön köröttelin koko loppumatkan kymmenen kilometriä alle nopeusrajoituksen. Onneksi ei ollut kiirettä, sillä ensimmäinen näytös johon olin hankkinut lipun alkaisi vasta iltapäivällä.
Kokkolaan saavuttuani ja auton pysäköidyttyäni menin varmoin jaloin kohti kinojuhlien pitopaikkana toimivaa työväentaloa, jossa esittelin itseni Raahelaiseksi (oikeasti asun Pattijoella) ja että vaikka ette tunne minua tunnette yhdistyksemme jonka ilosanomaa olen levittämässä elokuvien katsomisen lisäksi. Kiltisti minut ohjattiin kohti salia, jossa oli juuri alkanut 16 milliseltä filmiltä tulevia brittiläisiä lyhytelokuvia. Mitä herkkua kerrakseen. Setissä esitettiin kolme elokuvaa, joista Ensimmäinen oli Night Mail (1936). Kyseessä on teollisuusdokumentti, joka kertoo brittien postilaitoksen käyttämästä postijunasta, johon kirjeet ja paketit kerätään juna-asemilta ja lajitellaan ajon aikana matkalla Lontoosta Glasgowiin. Kelpo aloitus, joka toi mieleen myös suomalaiset teollisuus ja esittelyfilmit samalta ajalta. Seuraavaksi oli kaksi hienoa Humphrey Jenningsin sotapropaganda-dokumenttia London Can Take It! (1940) ja Listen to Britain (1942). Ensimmäisessä keskitytään yhteen vuorokauteen Lontoossa saksalaisten ilmapommitusten aikaa. Hienoja kuvia hyvin tehdyssä propagandaelokuvassa, jossa ei myöskään kaihdeta kuolemaa. Lyhärisarjan kohokohta oli kuitenkin Listen to Britain, joka on kokeellisuudessaan ja samalla pyrkimyksessä arkisuuteen erikoinen yhdistelmä avantgardea ja neorealismia. Arjen ääneet yhdistyvät teoksessa musiikin kanssa sinfoniaksi joka lopuksi ylistää britanniaa ja kansan työtä taistossa natseja vastaan.
Konkoilin salista ulos saamaan annoksen kofeiinia sisälleni ja samalla tervehdin vielä juhlien järjestäjiä ja luvattiin palata asiaan. Seuraavaan näytökseen oli vielä aikaa, joten läksin kadulle katsomaan kaupunkia. Lopputuloksena nippu älppäreitä paikallisesta levykaupasta ja kirpparilta. Niin ja taisin syödäkin. Aika kului nopeasti ja palasin takaisin elokuviin. Seuraava näytös olisi brittiläisen uuden aallon merkkiteos Lauantai-illasta sunnuntai aamuun (1960) , joka ei kylläkään kuvaa tätä matkaa kovinkaan hyvin. Nappasin kuitenkin mallasjuoman tunnelmaan päästäkseni. Elokuvassa nuori konepajassa työskentelevä mies Arthur (Albert Finney) saa viikon päätteeksi palkkansa ja lähteen viikonlopun viettoon. Intron aikana selviää, ettei kyseessä ole mikä tahansa mies vaan uuden sukupolven vihainen menneiden polvien asenteita ja tyytyväisyyttä halveksiva mies. Eli mitä muuta voi tehdä viikon päätteeksi kuin vetää pää täyteen ja käydä sunnuntaina kalassa kaverin kanssa. Tietysti käydä naimisissa olevan naisen sängyssä. Tällaisesta tavasta tietenkin kaikki asiasta tietävät varoittelevat, mutta turhaan. Draamaa ja työläiskuvausta riittää. Kaikkien hahmojen asenteet ovat lumoavan hällä-väliä ja kaikki toimivat todella impulsiivisesti. Vanhukset eli Jackin vanhemmat tosin ovat Arthurin mukaan kuolleita kaulasta ylöspäin ja eivät tee muuta kuin katsovat televisiota. Sanomattakin selvää, että elokuva oli loistava nuorisokuvaus ja esimerkillinen juuri brittiläisen uuden aallon teoksena, joka tuo väkisellä mieleen esimerkiksi Mike Leighn Nakedin. Konepajaympäristö ja impulsiivinen nuori mieshahmo toi mieleen taas yhden suosikkielokuvistani Työväenluokka nousee taivaaseen (1971) mutta teokset ovat muuten erilaisia tyyleiltään ja onhan jälkimmäinen Italialainen elokuva.
Italialaiset sikseen ja ulos teatterista. Nyt tarvitaan sielunruokaa ja sitä tarjoiltiin Kokkolan kirkossa kinokonsertin muodossa. Elokuvana oli Jeanne d’Arcin kärsimys (1928) ohjaajana tietty tanskalainen Carl Theodor Dreyer. Musiikista vastasivat taitavat Lau Nau ja Matti Bye. Sovitus oli herkkä, mutta se ei kuitenkaan vesittänyt kankaalla näkyvää lähikuvien kärsimysnäytelmää. Kaksituntinen lähes satavuotias mykkäelokuvan teos on kyllä kestänyt aikaa todella hyvin, eikä sen teknisiä suorituksia tai vaikutteita voi olla ylistämättä.
Sitten takaisin kinokahvilaan, jossa suuta alkoi kuivata. Nautin brittityyliin virvokkeita ja päädyin levittämään aikaisemmin tuntemattomille elokuvan ja Sofian ilosanomaa. Ihmiset vaikuttivat aidosti kiinnostuneilta, sillä olihan paikalla elokuvasta ja kulttuurista kiinnostuneita ihmisiä. Paikalla pyöri tietysti suurien elokuvajuhlien järjestäjiä, elokuvaohjaajia, tietokirjailijoita, rokkitähtiä ja allekirjoittanut tollo Raahesta. Eli siis tunnelma oli lämmin niin henkisesti kuin fyysisesti, mutta ei ollenkaan tukala kuitenkaan. Kuumuuden vaivatessa pystyi onneksi myös helpottamaan tilannetta poistumalla sisäpihalle, jossa nestemäisten virvokkeiden lisäksi tarjoiltiin brittityyliin Fish & Chipsejä. Huuhdellessani kalapottuja alas tein vielä lisää tuttavuutta siinä määrin, että totesin että kohta on paras poistua nukkumaan, sillä seuraava päivä olisi pitkä eikä Albert Finneyn esittämän Arthurin tapaan kannattaisi innostua liikaa, mikäli haluaisi välttää portaissa kaatumisen. Kevyellä askeleella kohti majoitusta ja uutta päivää.
Leppoisaan lauantai-aamuun herättyäni uusi elokuvapäivä lähti käyntiin James Ivoryn ja Ismail Merchantin pukudraamalla Maurice (1987), joka kertoo miesten välisestä kielletystä rakkaudesta 1900-luvun alussa. Rooleissa nähdään nuoret James Wilby, Hugh Grant ja Rubert Graves. Kuvaus on herkkää ja peribrittiä, vaikka ohjaaja-tuottaja työpari ovatkin emigrantteja. Elokuvaa voisi kuvailla Call Me by Your Namen originaalina ja ehkä parempana versiona, vaikka pidänkin Michael Stuhlbargin roolityöstä perheen isänä siinä elokuvassa tosi paljon. Niin ja James Ivory kirjoitti Call Me by your Namen . Taas ajauduttiin sivuraiteille, kuten harharetkillä saattaa käydä. Mutta asiaan, niin Maurice on todennäköisesti ärsyttänyt rittikonservatiiveja jo 1980-luvulla ja jo senkin takia kyseessä on katsomisen arvoinen elokuva.
Mauricen jälkeen vuorossa oli eepoksistaan tunnetun David Leanin hieno varhaisempi teos Lyhyt Onni. Sitä ennen kuitenkin brittiläisen mallin mukaan teetä naamariin ja small talkia ihmisten kanssa. Lisäksi saanen huomauttaa, etteivät nämä katsomani elokuvat olleet suinkaan ainoita elokuvia kinojuhlilla. Olen valinnut elokuvat oman mielenkiinnon mukaan, jotta ehdin katsomaan paljon elokuvia. Kinojuhlilla oli tällä vuonna paljon elokuvia, jotka olisin halunnut nähdä, mutta en ehtinyt valintojen maailmassa. Elokuvien lisäksi tarjolla oli musiikkia kuten erityisen lahjakas Vesta. Mutta David Leanista vielä että helpot viisi tähteä. Elokuva on taas melodramaattinen rakkaustarina, joita ei nykyään tehdä ja pakko myöntää että olen miehisen heikkona näihin. Elokuvassa kaksi tuntematonta naimissa olevaa ihmistä tapaa sattumalta ja rakastuvat. Rakastuminen ei ole mikään ihana tapahtuma vaan kuin väkivaltainen sairauden leviäminen, joka tekee normaalista elämästä täysin mahdotonta. Kaunis ja melodramaattinen, ah. David Lean oikeastaan menikin mielestäni pilalle mahtailullaan, vaikka Arabian Lawrence tarjoileekin elokuvahistorian parhaan leikkauksen. (tulitikkujuttu, tietäjät tietää)
Onni oli kuitenkin lyhyt ja ruuan ja levon jälkeen ilta oli jälleen laskeutunut ja kahvi/teehammasta alkoi kolottaa. Täten ei kuin kinokahvilaan notkumaan ja hankkimaan kannatustuotteita ja tuliaisia. Arpajaisissa viimeisellä arvalla kohtalo salli pienen voiton, mutta idea oli sitäkin tärkeämpi nimittäin kulttuurin tukeminen. Toivottavasti esivaltakin tämän ymmärtäisi. Virvokkeiden lomassa tuli taas juteltua mukavien tyyppien kanssa leppoisasti. Elokuvat kuitenkin kutsuivat ja vältin seireenien kutsun jäädä kahvilaan. Lauantain viimeinen elokuva oli vuoden 1987 Onnen kiertolaiset eli alkuperäiseltä nimeltään WIthnail & I. Tiesin elokuvan hyvin, mutta en ollut sitä ehtinyt katsomaan. Odotukset olivat kovat enkä joutunut pettymään. Kyseessä on tragikomedia kahden työttömän näyttelijän huuruisesta matkasta rikkaan sukulaisen mökille. Erittäin hauska, mutta myös yllättävän koskettava teos.
Viimeisen festaripäivä koitti ja ohjelmassa oli ainakin danceoke-tanssikaraokea, jossa salin pimeydessä pääsi verryttelemään ja näyttämään tanssitaitojaan musiikkimontaasin pyöriessä. Loistava idea. Tätä seurasi tietty kahvittelua ja ilmaisen teen juomisen lisäksi kaksi brittiklassikkoa. Ensimmäisenä vuorossa oli huumorin kulmakiviin kuuluva Monty Pythonin hullu maailma (1975) joka näytettiin kivasti monien muiden elokuvien tavoin 35 mm filmiltä. Tätä elämystä ei pääse muualla nauttimaan kuin vanhojen elokuvien erikoisnäytöksissä ja elokuvajuhlilla. Pyyttonin olen monta kertaa nähnyt ja se on edelleen yhtä terävä kuin puoli vuosisataa sitten. Olemme ritarit, jotaka sanovat NI! ja niin edelleen. Festarin päätti elokuvahistorian merkkiteoksia, Powell & Pressburgerin Punaiset kengät . Technicolourfilmi ja mahtava tanssikohtaus yhdistettynä klassiseen tragediaan intohimosta tanssiin on koukuttava ja kaunis elokuva. Hyvä päätös hienolle viikonlopulle, jonka aikana näin hyviä elokuvia samanhenkisessä seurassa. Toisin kuin Lauantai-illasta sunnuntai aamuun päähenkilö Arthur olin ainakin tyytyväinen aikaani.
