Kevättä kaikille täältä kinosalongin genrekornerista. Tällä kertaa elokuvasarjan aiheeksi valikoitui elokuvan tyylilajeista se amerikkalaisin, lännenelokuva, eli western. Luvassa on siis pyssysankareita, pöllyävää hiekkaa ja polttavaa aurinkoa. Tässä kirjoituksessa tykitellään ensin sata vuotta historiaa hyvin tiivistetyssä muodossa, jonka jälkeen mietteitä mikä länkkäreissä viihdyttää ja kiihdyttää. Hypätään siis satulaan.
Western syntyi jo hyvin pian elokuvateollisuuden rantauduttua Yhdysvaltoihin. Genrepuristien mielestä lännenelokuvien pitääkin sijoittua nimenomaan niin sanottuun villiin länteen tai ainakin sen välittömään läheisyyteen. Esimerkiksi muualle tai muuhun aikaan sijoittuvat lännenelokuvien tyyliä käyttävät elokuvat eivät ole westernejä. Tällöin voidaankin puhua ehkäpä mieluummin neo-westernistä. Mutta portinvartijalässytys sikseen ja asiaan. Ensimmäisenä länkkärinä pidetään Suurta Junaryöstöä (1903), joka on koko elokuvan historian osalta oleellinen teos. Suurin osa kuitenkin 1900-luvun alun westerneistä olivat pienempiä tuotantoja. Syy tähän oli rahassa, kuten myöhemminkin todetaan 1960-luvun spagettiwesternien osalta. Lännenelokuvat olivat nimittäin edullisia valmistaa. Lavasteita pystyttiin kierrättämään ja erämaata ulkokuvauksiin riitti pitkin länttä.
Halpojen B-westernien lisäksi 1930-luvulta eteenpäin myös isomman budjetin länneneepokset yleistyivät. Genre-elokuvasta arvostetuksi tyylilajiksi lännenelokuva pääsi vuoden 1939 Hyökkäys erämaassa myötä. Elokuvan on ohjannut tietty John Ford ja pääosassa on John Wayne, jotka ovat klassisen lännenelokuvan ehdottomasti suurimmat nimet. Hyökkäys erämaassa teki lännenelokuvasta todella suositun ja aloitti genren kulta-ajan, joka onkin 1940–1950 luku, jolloin niin A- kuin B-westernejä tuotettiin lukematon määrä. John Fordin westernien lisäksi merkittävimpiä kulta-ajan elokuvia ovat muun muassa: Delmer Davesin Katkaistu nuoli (1950) ja Armoton ase (1957). Howard Hawks Punainen virta (1948), Rio Bravo (1959) ja Anthony Mannin Winchester ’73 – kohtalon ase (1950) ja Teräskannus (1953). 1950-luvulla myös noir-vaikutteet ja jopa musikaalit löysivät tiensä lännenelokuviin. Tietyt teemat ja ympäristö kuitenkin yhdistivät genreä. Raja-seudun kuvaaminen ja mystifiointi on koko genren alusta asti oleellista. Tätä rajaseudun kesyttämisen sitten toimii taustana sankaruudelle ja amerikkalaisen unelman toteuttamiselle. Oli sankarin esteenä sitten alkuperäiset asukkaat, roistot tai luonnonvoimat. Lännenelokuvan kulta-aika kuitenkin valkokankaalla päättyi määrän ylittäessä lopulta kysynnän ja isojen tuotantojen määrä laski rankasti 1960-luvun alkuun mennessä. Ainoastaan genren suurimmat tähdet kuten edellä mainittu John Wayne teki klassisia westernejä vielä 1970-luvulla. Lisää Marion ”Duke John Wayne” Morrisonista myöhemmin.
Matkataan seuraavaksi 1960-luvun Italiaan, joka tuolloin oli elokuvan suurmaa Euroopassa. Italiassa on tehty kaikkea mahdollista elokuvaa enemmän tai vähemmän onnistuneesti, mutta aina omalla tyylillä ja suurella sydämellä. Ja tietysti kullan kiilto silmissä. Ja näin syntyi spagettiwestern eli Italiassa tehdyt, yleensä Espanjassa kuvatut kansainvälisellä kästillä tehdyt lännenelokuvat. Genren laukaisi Sergio Leonen Kourallinen dollareita, joka täydentyi trilogiaksi vuonna 1966. Pääosassa oli uuden ajan westernin tunnetuin kasvo Clint Eastwood. Musiikista vastasi legendaarinen Ennio Morricone. Dollaritrilogian jälkeen Leone ohjasi vielä kaksi lännenelokuvaa, joista tunnetumpi on myös osittain amerikkalaisista westerneistä tutussa Monument Valleyssä kuvattu Huuliharppukostaja (1968). Huuliharppukostaja onkin elokuvana spagettiwesternin huipentuma ja jotkut genrefanit pitävät sitä jopa hieman liian hiottuna.
Leonen työt saivat heti imitaattoreja liikkeelle ja vuosina 1964–1970 valmistui valtava määrä nopeasti tehtyjä ja laadultaan vaihtelevia italialaisia lännenelokuvia. Genren parhaat ohjaajat ovat kaksi muuta Sergiota eli Corbucci ja Sollima. Sergio Corbucci vei elokuvallaan Django Leonen nimettömän kostajan (Akira Kurosawan Yojimbosta kopioitu) äärimmilleen. Hauta-arkkua raahaava Django saapuu mutaiseen kaupunkiin, jota ilkeä diktaattorikenraali pitää hallussaan. Ruumiita alkaa syntyä kiihtyvällä tahdilla, kun Djangon mysteeri selviää. Corbucci meni vielä pidemmälle synkkyydessä ja likaisuudessa lumisessa westernissä Suuri hiljaisuus (1968). Pääosissa niljakas Klaus Kinski ja mykkänä palkkionmetsästäjänä Jean-Louis Trintignant. Sergio Solliman Onnistunein työ on ehdottomasti Luodin laki (1968) jossa pääjehut ovat Lee Van Cleefe, sekä Thomas Millian.
Mikä sitten teki italowesternistä niin erilaista kuin amerikkalainen klassinen lännenelokuva? Euroopassa lännenelokuvan tarinankerrontaan ei liittynyt samanlaisia jopa propagandistisia perinteitä, mitkä taas olivat oleellinen osa esimerkiksi John Waynen elokuvia. Väkivaltaa oli reilusti, eivätkä sankarit olleet puhtaita pulmusia ja tunnelma oli kertaheitolla synkempi. Lisäksi poliittinen ilmapiiri ruokki erilaisia tarinoita, jolloin muodostui ihan oma minigenrensä, eli Zapata-western, jotka sijoittuivat Meksikon vallankumouksen aikaan heijastellen Italian omaa poliittista kuohuntaa 1960–1970 luvuilla. Zapata-westrenejä ovat esimerkiksi Luodin laki tai Damiano Damianin ohjaama Naurava paholainen (1966).
Italialaiset westernit saapuivat lopulta myös länteen, jossa ne saivat John Waynen ja muut vanhat westernit näyttämään siltä mitä ne ovat, vanhoja ja ennen kaikkea kaavoihin kangistuneita. Tämä sai aikaan liikkeen, joka tunnetaan revisionistisen westernin aikana. Lännen myyttejä alettiin katselemaan uudella kriittisyydellä. Sam Peckinpahin westerneissä alkoi näkymään kyynisyys ja sankarien harmaat sävyt. Hurjassa joukossa (1969) Peckinpah vei jo väkivaltaisuudet uudelle tasolle. Martin Rittin ohjaama ja Paul Newmanin tähdittämä Hombre (1967) käsitteli suhdetta alkuperäiskansoihin vetäen samalla yhteyksiä ajankohtaisiin rotuasioihin. Clint Eastwood ohjasi myös omat länkkärinsä ja erityisesti Ruoska (1972) ja myöhäiswestern Armoton (1992) olivat hyvin erilaisia, kuin mitä klassiset westernit. Erityisesti Ruoskan tunnelma on hyvin spagettiwesternhenkinen.
Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa (1990) ja Clint Eastwoodin Armoton aloittivatkin taas oman pienen western buumin 1990-luvulla. Vaikuttaakin, etteivät westernit suostuneet kuitenkaan katoamaan kokonaan, vaikka jotkut näin julistivat. Jopa 2000-luvulla on tehty useampia hyviä lännenelokuvia, vaikka usein pienillä budjeteilla. Suurimmat tapaukset ovat olleet Quentin Tarantinon Django Unchained (2012) sekä Hateful eight (2015), jotka ovat selkeästi revisionistisen westernin piirissä, josta on tullut genren uusi normaali. Erikoisin valtavirran western 2010-luvulta on Graig Zahlerin Bone Tomahawk (2015), joka yhdistää onnistuneesti grindhouse-henkisen kauhuilun ja lännenelokuvan. Intiaanien sijaan ali-ihmisinä ovat karmeat troglodyytit. Muuten elokuva noudattelee pitkälle klassisen westernin tyyliä. Elokuva on selkeän nostalginen, mutta samaan aikaan virkistävä tapaus, mikäli katsojan kantti kestää.
Mikä sitten westernissä kiinnostaa? Näin mieshenkilönä vauhti ja viihde ovat lopulta toissijaisia. Tärkeintä ovat tarinat, ja ne ovat usein varsin mieskeskeisiä. Lännenelokuvissa tarinat kertovat usein miesten epävarmuuksista ja muista huonoista puolista. Nämä epävarmuudet johtavat ennen pitkää väkivaltaan. Lännenelokuvissa maailma on usein mustavalkoinen ja jopa naiivi, mutta pinnan alla on usein syvempiäkin sävyjä. Italialaisissa westerneissä esiintyy lisäksi erityisesti väkivallan aiheuttama katharsis, sekä poliittiset alavireet, jotka puuttuvat perinteisistä lännenelokuvista. Elokuvina lännenelokuvat ovat myös usein hyvän näköisiä. Laajakuva ja aavat maisemat kutittelevat mielikuvitusta. John Fordin tavoin horisontit ovat joko matalalla tai korkealla, eivät koskaan keskellä kuvaa.
Kevään elokuvasarjan kolme elokuvaa ovat lännenelokuvan eri ajanjaksoilta. Rio Bravo on klassinen western, jonka on ohjannut Hollywood-legenda Howard Hawks. Pääosissa ovat John Wayne, Dean Martin sekä Ricky Nelson. Elokuva on eeppinen kauniine technicolorväreineen sekä tuotantoarvoineen. Tarina ystävyydestä, rohkeudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Rio Bravon asetelma on useasta elokuvasta tuttu. Rosvo pidätetään, jonka jälkeen tämän vahvat ja uhkaavat toverit pelottelevat kaupunkilaisia, kunnes muutamat rohkeat nousevat vastustamaan tyranniaa. Selkein elokuvallinen sisarteos on Fred Zinnemanin Sheriffi (1952), joka tosin on synkeämpi. Tosin jos John Waynelta kysyttäisiin niin tämä ei ole hyvässä mielessä, vaan Sheriffin aiheuttama vihan tunne oli niin suuri, että John Wayne päätti teettää oman ”amerikkalaisemman” version tästä. Sheriffin lopussa Gary Cooper talloo Sheriffin tähtensä, koska kaupunkilaiset eivät häntä auttaneet. Suurin osa ihmisistä on siten täysiä pelkureita, niin kuin sinä ja minä.
John Wayne ei kuitenkaan ole mikään pelkuri, vai oliko sittenkin? Tämä lännenelokuvien suurin sankari oli kyllä mielenkiintoinen ja ristiriitainenkin henkilö. John Waynen oikea nimi ei ollut John eikä Wayne vaan Marion Mitchell Morrison. Kyllä, aikansa suurimmalla machomielellä oli tytön nimi. Lisäksi Wayne ei päässyt osallistumaan toisen maailmansodan taisteluihin halukkuudestaan huolimatta. Tästä huolimatta Marion muovasi itsestään John Waynen, konservatiivisen kristityn miehen esikuvan, joka puhui omista uskomuksistaan avoimesti. Näihin mielipiteisiin ei kuulunut juurikaan naisten tai vähemmistöjen oikeudet tai muukaan moderni hapatus. Rohkeus, kovuus ja amerikkalaisuus (mitä se ikinä tarkoittaakaan) taas ovat Marionin mieleen. Paluu kultaiseen menneisyyteen, villiin länteen, jossa mies on itsensä herra, houkutteli monia aikansa ihmisiä. Maskuliinisuuteen totisesti ja performatiivisesti suhtautuva elokuva tarjoaa nykykatsojalle mielenkiintoista näkökulmaa ihmisen ajattelusta, mutta myös viihdettä. Esimerkiksi Rio Bravo on oikeasti hyvä ja viihdyttävä elokuva, kuten monet ajan Waynen elokuvista.
Toisena elokuvana on spagettiwesternien hiotuin elokuva Huuliharppukostaja vuodelta 1968, jonka on ohjannut jo aikaisemmin mainittu Sergio Leone. Pääosissa loistavat Charles Bronson, Claudia Cardinale, roistona Henry Fonda sekä Jason Robards. Leonen lisäksi tarinasta vastaavat legendat Dario Argento ja Bernardo Bertolucci. Tarina on laaja. Kostoa janoavat niin JIll McBain (Cardinale), petetty Cheynne-jengin pomo (Robards) sekä mystinen Huuliharppukostaja (Bronson). Samalla kaupungin läpi rakennetaan rautatietä, joka tietenkin liittyy elokuvan tapahtumiin. Huuliharppukostajassa tiivistyy useiden lännenelokuvien juonet ja elementit yhdeksi suureksi, mutta toimivaksi kokonaisuudeksi. Erityisesti Leonen ohjausta ja Ennio Morriconen musiikkia on ilo seurata. Virkistävää on myös Claudia Cardinalen surevan lesken hahmolle annettu asema tarinan keskiössä toimivana yksilönä, ei minään sivusta seuraajana. Tällaiset dynamiikat olivat oleellinen osa revisionistista lännenelokuvaa. Poikkeuksia tietenkin löytyy, kuten Johnny Guitar (1954), jossa pääosassa on ensisijaisesti Joan Crawford.
Sarja päätetään todellisella lännenelokuvan dekonstruktiolla. Päätöselokuvan on ohjannut Alex Cox ja elokuva on tietty Walker vuodelta 1987. Pääosaa näyttelee Ed Harris, joka on William Walker, joka toimi yksityisen palkkasotilasjoukon johtajana ja päätyi Nicaraguan presidentiksi vuonna 1856. Walker on tekopyhä ja hyvin säälittävä mies, joka on valmis uhraamaan kenet tahansa oman etunsa vuoksi. Tämä Hybris myös ajaa koko elokuvan dynamiikkaa. William Walkeria voi pitää yhtenä kutsumuskohtalon ja amerikkalaisen kolonialismin puhtaana ilmentymänä. Yhdysvallat on jo pitkään puuttunut muiden valtioiden asioihin, eritysesti Etelä-Amerikassa. Tätä myös Alex Cox alleviivaa eritysesti elokuvan loppupuolella, jossa viittaukset NIcaraquan tuolloiseen tilanteeseen lisääntyvät. 1980-luvulla Yhdysvallat tuki Nicaraguan vastavallankumouksellisia Contra-sissejä. 2026 taas Yhdysvallat on ilmoittanut jälleen koko Etelä-Amerikan kuuluvan sen etupiiriin. Selkeän poliittisena studioelokuvana Walker tuntuu hyvin poikkeukselliselta ja voimakkaalta teokselta lähes 40-vuotta ilmestymisen jälkeen. Miehiset epävarmuudet selkeästi puhuttelevat sarjamme elokuvan Walker näyttelijä Ed Harrisia, joka on myös ohjannut oman westerninsä, oman Rio Bravonsa. Ed Harris ohjasi vuonna 2008 Appoloosan, jossa kovat palkkionmetsästäjät (Harris ja Viggo Mortensen) päätyvät pelastamaan Appaloosan kaupungin tuomalla Jeremy Ironsin lain eteen. Harris rakastuu nuorempaan naiseen (Renee Zellweger). Onni ei kuitenkaan kestä kauaa, kun morsian napataan ja päärosvo vapautetaan muun rosvokoplan toimesta. Harriksen miehisyyttä loukataan ja tilanne eskaloituu tavalla, jossa aseenkantaja Viggo Mortensenin on pelastettava väkivaltaisesti ystävänsä, mutta samalla poistua takavasemmalle, jotta Harriksen asema johtavana uroksena säilyy. Sama kuvio toistuu hyvin usein ja selkeästi lännenelokuvien maisemat ovat hyvä alusta tutkia miehisyyttä ja ihmisyyttä. Tasapainottaakseni lopuksi mainitse Kelly Reichardtin, joka on ohjannut lännenelokuvat Meek’s Cutoff (2010) ja First Cow, (2019) jotka tarjoilevat naisohjaajan näkökulman lännenelokuvaan.
