Kiitos Suomen elokuvasäätiön ja järjestävän tahon CICAEN, sain osallistua Kulttuuriyhdistys Bio Huvimylly ry:n toiminnanjohtajana Arthouse Cinema Trainingiin. Tänä vuonna se järjestettiin Venetsian sijaan Berliinissä – jo 20. kertaa!
Kouluttajia ja meitä opiskelijoita oli kaikkiaan yli kahdestakymmenestä maasta ja viidestä eri maanosasta. Viikon intensiivisen yhdessäolon jälkeen verkostoituminen muuttui sanasta todellisuudeksi: kaukaisten elokuvateattereiden ihmiset, kasvot ja tarinat tulivat pian läheisiksi. Vaikka matkasta on jo aikaa, kun kirjoitan tätä blogimerkintää, viestiryhmät kilahtelevat yhä, ja kysymyksiin saa nopeasti asiantuntevia ja oivaltavia vastauksia.
Matkassani oli monessa mielessä historian havinaa. Löysin nimittäin Kino-lehdestä tiedon siitä, että myös vuonna 1935 Suomesta oli käyty Berliinissä kinokonfrenssimatkalla. Pari vuotta myöhemmin rakennettu Bio Huvimylly on nykyään edelleen maailman elokuvateatterikartalla: Oh, you are from that wooden cinema!
Kun haimme koulutukseen, yhdistyksen suunnitelmat rakkaan elokuvateatterin pelastamiseksi elivät vielä. Nyt jouduin kertomaan, että pelastushankkeen tilanne on valitettavasti hankala, mutta saimme kuitenkin yhdessä ihailla keltaista Huvimyllyä, joka pärjäsi hienosti kalliimpien, hienompien, suurempienkin ja vanhempienkin elokuvateattereiden rinnalla. Puisia elokuvateattereita on hankala löytää jopa Berliinistä!
Erottuvat ja yksilölliset elokuvateatterit, jotka koetaan osaksi yhteisöä ja joiden ohjelmisto kuratoidaan ammattitaitoisesti, ovat valtavan arvokkaita. Pitkäjänteisellä huolenpidolla ja kehittämisellä niiden arvo ja merkitys vain kasvavat. Mutta ilmaiseksi se ei tule. Koronan jälkeen nuoret ja vähän vanhemmatkin täytyy totuttaa ja opettaa uudelleen elokuvissakävijöiksi ja osaksi elokuvateatteriyhteisöjä. Riskejä karttavilla kuluttajilla on vähän aikaa ja loputtomasti vaihtoehtoja, ja niinpä polku elokuvateatterin penkkiin asti on tehtävä mahdollisimman houkuttelevaksi ja vaivattomaksi. Elokuva ei ole pelkästään valkokankaalla näkyvä teos vaan kokonainen kulttuurikokemus sen ympärillä.
Matkani oli sukellus elokuvateattereiden paikalliskulttuureihin – ei pelkästään Berliinissä vaan myös Lyypekissä ja Hampurissa, koska kuljin yhteisömme ekologisten arvojen mukaisesti raiteilla ja laineilla ja pyörillä. Laivat, junat, bussit, s-bahnit, u-bahnit ja uberit tulivat hyvin tutuksi. Ehkä ensi kerralla sitten mukaan polkupyörä?
Tämä kirjoitus on osa Berliinin muistiinpanojen sarjaa. Koulutuspäivät olivat pitkiä, mutta jottei mikään unohtuisi, väsynyt kinomatkaaja teki hotellin sängyllä merkintöjä, joita saan nyt perata ja julkaista vähitellen sivuille. Samaan aikaan, kun minä tein muistiinpanojani, moni berliiniläinen oli elokuvissa katsomassa uusinta Kaurismäkeä. Tuon elokuvan julisteita löytyi vierailullani jokaisesta elokuvateatterin aulasta. Yksi julisteista oli leikattu lehden muotoon, muttei berliininlehmuksen vaan tammen! Kesä kuului ehkä Barbielle, mutta syksy oli Ansan ja Holapan!
Matkalla kohti Haubtbahnhoffia ohitimme Unter den Linden -aseman. Lehmusten alla on minusta kaunein mahdollinen kadun nimi, ja se kuvastaa hyvin sitä, mikä tekee Berliinistä niin erityisen. Kaupunki on arkinen ja romanttinen yhtä aikaa.
Kun Filmikamarin Tero Koistinen kysyi, millainen uudesta Bio Huvimyllystä voisi tulla, hän asetteli kysymyksensä seuraavasti: tuleeko siitä Lontoon vai Berliinin tyylinen? Vastaan, että varmaankin enemmän berliiniläinen, siis rosoisen romanttinen eikä liian sliipattu. Ennen kaikkea uudesta korttelikinosta tulee kuitenkin raahelainen. Olemmehan merenkulkijoita ja maailman ihmeet ovat meille tuttuja.
Vanhan Bio Huvimyllyn aika koittaa toivottavasti vielä joskus, mutta sillä aikaa jatkamme askel askeleelta kohti korttelikinoa. Tukikohta meillä jo on, koska raahelaisen elokuvakulttuurin estradille on syttynyt uusi tähti, Kinosalonki Sofia Reiponkatu 35:ssa.